nisaatio ja luotiin periaatteet. Kolmannessa
vaiheessa vuodesta 1925 noin vuoteen 1935
punaorpojen huolto vakiintui ja muuttui tar-
peettomaksi, mutta samalla vaikutti paljon
Suomen lastensuojelutyön sisältöihin.
vääseen asti toimintaperiaatteita, tehtiin ken-
tällä työtä. Kouluhallitus ja sosiaalihallitus
palkkasivat orpojen asian puolestapuhujaksi
rouva Ester Hällströmin (vuodesta 1920
Ståhlberg), joka kiersi ympäri Suomea selvit-
tämässä orpojen olosuhteita. Naisyhdistykset
ja kristilliset järjestöt alkoivat tehdä avustus-
työtä. Koko ajan oli myös muokattava maa-
perää suotuisaksi orpojen asialle. Avustustyö-
hön tarvittiin yksityishenkilöitä, joiden piti
avata kukkaroidensa nyörit. Ensin oli kuiten-
kin lapsille annettava anteeksi, heitä ei saanut
syyttää isien teoista. Anteeksianto kulminoi-
tioon, jossa Etelä- ja Itä-Suomen orpoja läh-
dettiin siirtämään Pohjanmaalle hyviin, val-
koisiin koteihin. Siirto-operaatio suunniteltiin
vuoden 1918 lopussa ja sitä yritettiin aktiivi-
sesti toteuttaa vuoden 1919 alussa. Pohjalai-
set olivat valmiita antamaan lapsille anteeksi
ja olivat halukkaita ottamaan orpoja koteihin-
sa, mutta operaatio ei onnistunut suunnitel-
lussa laajuudessa. Punalesket olivat halutto-
mia luopumaan lapsistaan ja operaatio herätti
sosialidemokraateissa ja yleensä vasemmis-
tossa jyrkkää vastustusta. Asiasta keskustel-
tiin useita kertoja myös eduskunnassa. Käy-
tännössä Pohjanmaalle lähetettiin täysorpoja.
koteja ja vastaanottokoteja, kun sosiaalihalli-
tuksesta tihkui tietoja, että perustamiskuluihin
olisi mahdollista saada valtionavustusta. Yh-
distykset erityisesti isoissa kaupungeissa pe-
rustivat yhteisiä avustuskomiteoita, jotka ke-
räyksillä ja tilaisuuksien tuotoilla jakoivat en-
siapua. Suomeen perustettiin yksityishenki-
käsi piikkiköynnöksen
keskellä. Pahvisilla
Punaorpo-merkeillä
kerättiin varoja
punaorvoille. Kuva:
Kansan Arkisto.